"Olet tässä"

Uuden ajan kynnyksellä

2006-10-21T16:28:00.000+03:00

http://www.voima.fi/content/view/full/1866

---------------------------------------------------------------

Pleasure of pressure

2006-10-04T14:45:00.001+03:00

Usein asiat, jotka täytyisi hoitaa, tuppaavat kummasti kasautumaan ja lykkäytymään. Sitten kun deadline kolkuttelee jo ovella, havahtuu huomaamaan mikä läjä duunia onkin tiedossa, ja jälkiviisaasti voisi nälväistä, josko olisi kannattanut aloittaa hommat hieman aikaisemmin. Mutta. Ihminenpä tarvitsee stressiä motivoituakseen. Pieni paniikin tuulahdus pistää kummasti rasvaa rattaisiin ja homma alkaa rullata, vaikka aikaisemmat yritykset olisivat tuhrautuneet tyhjän tuijotteluun tai ehdottomasti tärkeän sijaistoiminnan keksimiseen (kuten kirjahyllyn siivoaminen). Loppukiri saattaa synnyttää jopa sellaisen hybriksen, josta ei meinaakaan loppua tulla, vaan kerran vauhtiin päästyään töitä voisikin tehdä vielä lisää. Aloittaminen on aina vaikeaa, mutta viime hetkellä itsestään saa puristettua ulos yllättäviäkin superkykyjä. Kaikkiin tämä ei tietenkään päde, mutta on olemassa ihmisiä, jotka eivät tunnu juurikaan huolta kantavan, mutta selviytyvät kuitenkin lähes poikkeuksetta kaikenlaisista projekteista. Vaikka itseni tähän joukkoon tyytyväisesti virnistellen voin laskeakin, ei se aina ole pelkkää riippumatossa makailua. Se vaatii stressinsietokykyä. On mielenkiintoista, miten sellaisestakin usein negatiiviseksi mielletystä asiasta voi tulla riippuvaiseksi. Kaiken valmiiksi saatuaan stressiä osaa arvostaa ja oppii pitämään siitä. Onhan se eräänlainen äärituntemus. Nyt ei tietenkään puhuta sellaisesta stressistä, joka ajaa ihmisen hysteerisen purkauksen kautta viikoiksi sängyn pohjalle, sellaisesta tuskin kukaan suuremmin nauttii. Tosin sellainenkin kokemus saattaa olla opettavainen omien rajojensa tuntemisen kannalta. Melko pitkälle on kuitenkin mahdollista venyä, mutta joskus rajat ovat vastassa.

Kotikaupungin kuristusote

2006-09-29T16:30:00.000+03:00

Jälleen tänään linja-autossa istuskellessani ja turhankin tuttuja tihkusateisia katuja katsellessani se iski. Kotipaikka-ahdistus. Tämä ei ole ollenkaan uusi ilmiö, se on kytenyt minussa jo parin viime vuoden ajan jatkuvasti kasvaen, näinä päivinä jo liki räjähdysmäisellä vauhdilla. En ole koskaan saanut kiinni mistään niinkutsutusta kotikaupunkihengestä täällä asuessani. Kertakaikkiaan minusta täällä vallitsee totaalisen lattea atmosfääri. Jos joku ei vielä tiedä, sijaitsen tällähetkellä Lahdessa, ja olen helvetin onnellinen siitä ettei näissä liemissä tarvitse marinoitua hyvässä lykyssä puolta vuotta, mutta jokatapauksessa ei ainakaan kymmentä kuukautta kauempaa. Lahjakkaasti olen myös onnistunut luikertelemaan irti vanhoista tuttavaporukoista kepeän huomaamattomasti, ja rehellisesti sanoen en ikävöi ketään. Tässä kaupungissa sellaisia ihmisiä, joille soitetaan siinä vaiheessa kun koti-ilta-ahdistus käy sietämättömäksi, on korkeintaan viisi. Sellaisia, joille haluaa vilpittömästi olla kuunteleva korva ja auttava käsi, on kaksi. Useasti havahdun huomaamaan, ettei mitään kaivattavaa jäisi. Olen ollut välittömässä valmiustilassa pakata kamani ja häipyä jo pitkään. Tuskin maltan odottaa sitä päivää, kun saan vihdoin nostella muuttolaatikot autoon ja ajaa pois.

Kirjoituksia kirjoittamisen vaikeudesta osa 1.

2006-09-27T21:12:00.000+03:00

Tämä on osa 1 siksi, koska tiedän jo nyt, että jatkoa seuraa. Oikeastaan ei pitäsi käyttää edes sanaparia "kirjoittamisen vaikeus", vaan julkaisun vaikeus. Minä olen kirjoittanut lapsesta asti. Kaikkea mahdollista. Muunmuassa sivukaupalla runoja. Olen julkaissut niitä internetfoorumilla nimimerkin takaa vuosia. Palaute on ollut palkitsevaa ja rakentavaa. Mutta edes se ei ole minun kynnykseni julkaisemiseen. Feedback. En pelkää sitä mitä muut ajattelevat. En ainakaan havaitse viittauksia siihen suuntaan. Enemmän pelkään ehkä itseni alittamista. Kirjoittaminen ei jollain tapaa tunnu yhtä varmalta asialta kuin esimerkiksi kuvan tekeminen, maalaaminen tai valokuvaus. Kuva on helpompi luovuttaa käsistään kuin teksti. Ehkä pelkään paljastuvani tekstieni takaa helpommin kuin kuvien. Ehkä nouseva syke on itsesuojelurefleksi siinä vaiheessa, kun omaa tekstiä täytyisi esitellä jollekin toiselle. Varsinkin runoa. Sitäpaitsi minä vieläpä pidän monista omista runoistani. Nautin kirjoittamisesta, ja minulla on tarve tuoda tekstiäni julki. Mutta aina on edessä se sama kynnys, joka kasvaa jahkaillessa. Pidän itseäni melko avoimena ihmisenä, ja tällainen piirre ei sovi minuun. Näin sanoi minulle myös eräs ihminen, jonka kanssa aiheesta keskustelin. Tämä on minun heikko kohtani, joka on alkanut tuottaa päänvaivaa tosissaan.

Apua, olen nainen!

2006-09-19T12:22:00.000+03:00

Eilen hankin elämäni ensimmäiset korkokengät, jos ei lasketa sukujuhlissa kahta kertaa käytettyjä, ja sen jälkeen komeron uumeniin unohdettuja kesäsandaaleja. Kenkäreissulla jouduin myös erään nuoren miehen makutuomariksi, ja tämä samainen herrasmies olisi hyvin mielellään auttanut minuakin jalkineiden valinnassa, mutta katsoin parhaaksi haihtua hyllyjen väliin.
Kuitenkin, selvisin ensimmäisestä päivästä saapikkaiden pohjaan kiinnitettyjen tikkujen päällä kertaakaan kaatumatta tai nilkkojani nyrjäyttämättä. Kun kadulla posottaessa kuului ryhdikäs kips kops- ääni, tunsin oloni lähes hienoksi naiseksi, tai vaihtoehtoisesti käveleväksi metronomiksi.
Huvittavaa sinänsä, että olen aina vannonut etten koskaan moisia kopsuttimia jalkaani survoisi. Ehkä minunkin sisälläni sitten asuu sellainen pieni femme fatale, joka antoi näin kuulua itsestään. Seuraavana ostoslistalla lienevät rakennekynnet ja nahkahansikkaat. Onneksi rantarosvominäni kuitenkin pitää huolen riittävästä kirosanojen viljelystä sekä oluenjuonnista, joten ehkäpä pienet poikkeukset etiketissä sallittakoon.

Waiting, the most painful thing. But when it's over I'll start to wait for another thing.

2006-09-11T20:56:00.000+03:00

Odotus vääristää aikakäsityksen. Jotakin kun odottaa, tuntuu tapahtuvan eräänlainen "avaruusefekti". Kuvitellaanpa astronautti, joka sinkoutuu raketilla avaruuteen ja kiertää siellä reitillään valonnopeutta. Takaisin tulessaan hänestä tuntuu kuin olisi ollut poissa vain muutaman tunnin, mutta Maassa onkin ehtinyt vierähtää jo vuosia. Seinillä kiipeillessä ja päiviä laskiessa tuntuu kuin olisi joku tällaisen astronautin sinisellä planteetalla vartova lähiomainen. Muut tuskailevat kiireidensä keskellä, ja itsestä tuntuu kuin leijuisi kummallisessa tyhjiössä osaamatta tarttua oikein mihinkään puuhaan, vaikka tekemisestä ei olisikaan pulaa. Päinvastoin. Aika kuluu haahuillessa ja ympäriinsä pyöriessä kuin kissa kuuman puuron ympärillä. "Koska saa maistaa! Onko vielä poppa!?" Loppujen lopuksi odotus useimmiten palkitsee, vaikka myöhemmin saattaa kokea tyhjyyden tunnetta. Se mitä odotti, loppuu aivan liian aikaisin. Lapsena odotti joulupukkia viikko kaupalla, mutta aaton mentyä olisi mieluusti vielä odottanutkin vähän pidempään. Odotuksessa on oma viehätyksensä. Jännitys ja kihelmöinti, vaikka se aika ajoin tuntuukin turhauttavalta ja tuskastuttavalta. Aika liikkuu silloin madellen. Mutta liikkuu kuitenkin. Usein sitä osaa arvostaakin jälkikäteen.

Seinähullu kartanlukija

2006-09-11T16:34:00.000+03:00

Jospa tästä tällä kertaa tulisikin jotain. Kuinkahan monesti sitä on väsännyt itselleen profiilin, kirjoittanut muutaman rivin ja poistanut koko roskan..
Siitä huolimatta minua huvittaa kirjoittaa, ja pitkästä aikaa tuntuu että siihen liittyviä patoja saa taas purettua. Muutenkin syksyisin usein alkaa miettiä kaikenlaista ja päässä pyörii tuhat ja yksi asiaa, joita terapeuttisessa mielessä tekee hyvää sysätä jonkinlaiseen konkreettiseen muotoon. Mitään maailmaa ravistelevaa tekstiä en edes yritä alkaa tänne kirjoittamaan, nyt tavoitteena on ainoastaan saada langat edes etäisesti lapasia muistuttavaan muotoon.
Kysyin tänään veljeltä, mitä tavoitteita hänellä on elämässä. "Semmonen duuni josta saa liksaa silleen, että voi elellä mukavasti. Ja sitten jos saisi vielä naisen."
Viimeaikoina on havahtunut miettimään enemmän omaa tulevaisuutta ja niitä tavoitteita. Miksi ylipäänsä tarvitaan tavoitteita. Toisaalta ajelehtiminenkin käy ahdistavaksi, mutta hetkittäin on hyvä unohtaa seuraukset ja se, mitä muutaman vuoden päästä pitäisi olla.

Sentään yhden tavoitteen itselleni päätin asettaa; liiallisen alkoholin nauttimisen seurauksena ryhdyin lakkoon, ainakin kahdeksi viikoksi.